PUOLIVÄLI

Siinä se sitten meni, nimittäin näiden opintojen puoliväli. Kätilöksi valmistumiseen tarvitaan 270 opintopistettä ja tällä hetkellä minulla komeilee pisteitä tilillä 136. Aika hienoa, sanoisinko. Ja vielä sitäkin hienommalta tuntuu se, että 140 opintopisteen täytyttyä hyvin monessa paikassa pääsee jo tekemään sairaanhoitajan sijaisuutta. Tuokin raja ylittynee siis varsin pian.

Opintopisteitä on siis tahkottu, vaikka täällä onkin ollut hiljaista. Muutamaa postausta olen kyllä hiukan työstänyt, mutta valmiiksi asti en niitä ole ehtinyt saamaan. Elämä on ollut kovin kiireistä ja täyttä. Kesällä uusi työ vei veronsa ja vapaapäivinä olin lähes poikkeuksetta jossain päin menossa, kaukana tietokoneesta. Syksyn harjoittelutkin aloitin niin, että lopetin sunnuntaina kesän sijaisuuteni kotihoidossa ja heti maanantai-aamuna hyppäsin taas sairaalan sinisiin. Työharjoittelua oli putkeen yhteensä kaksi kuukautta ja siinä sivussa hoidin lisäksi muuttoa. Kyllä, luit aivan oikein, muutin taas.
Nyt viimein tilanne on kuitenkin hiukan rauhoittunut ja olen ihme kyllä edelleen hengissä. Koulussa on jälleen muutaman kuukauden verran teoriaa ja kotona ei ole enää kovin montaa muuttolaatikkoa purkamatta. Tässä ohessa olen toki muutaman työkeikankin vielä heittänyt ja myöskin yksiä hiukan suurempia syntymäpäiväjuhlia järjestellyt.

Harjoittelujaksoista jäi päällimmäiseksi oikein hyvä mieli, ne sujuivat kaikin puolin mallikkaasti. Ensimmäiset kaksi viikkoa vietin lapsivuodeosastolla, sen jälkeen olin toiset kaksi viikkoa vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla ja harjoitteluputken päätti neljän viikon jakso leikkaussalissa. Erityisesti tuota perioperatiivisen hoitotyön harjoittelujaksoa leikkaussalissa, joka meille kätilöopiskelijoille on pakollinen, olin jostain syystä jännittänyt ja pelännyt koko ajan. Lopulta kuitenkin kävi niin, että se pääsi yllättämään positiivisesti. Puolet jaksosta olin instrumenteissa ja puolet anestesiapuolella. En usko, että minusta ikinä tulee leikkaussalihoitajaa, mutta jollain tasolla pääsin kyllä kiinni senkin hoitotyön osa-alueen viehättävyyteen. Näin todella monia erilaisia toimenpiteitä ja pääsin myös paljon itse osallistumaan. Siinä steriileissä vaatteeissa haavaa auki pitäessä ja ihmisen sisään katsoessa tuntui, että todella jotain jo osaan ja että melko pitkälle olen jo näissä opinnoissani päässyt. Kaikki oli äärettömän kiinnostavaa ja leikkaustiimin moniammatillinen yhteistyö todella ihailtavaa. Toivottavasti jaksan joskus kirjoittaa leikkaussaleissa näkemästäni ja kokemastani enemmänkin.

Vaikka kuinka leikkaussaleissa olikin mukavaa, se ei millään voittanut sitä tunnetta, joka iski ensimmäisellä syksyn harjoittelujaksolla lapsivuodeosastolla. En tiedä johtuiko kaikki keväällä käymästäni kovasta prässistä gastroenterologian kirurgisella vuodeosastolla, kesätöistäni kotihoidossa vai jostain ihan muusta, mutta tällä kyseisellä jaksolla jollain tavalla sytyin ja olin parhaimmillani. Siitäkin huolimatta, että olin aivan väsynyt kesätöistä ja vasta paranemassa flunssasta. Kaikki tuntui jotenkin hyvin luontevalta ja myös ohjaajani oli aivan ihana. Saimme hyvin nopeasti luotua hyvän luottamuksen toisiimme ja vaikka jakso olikin lyhyt, pääsin jo paljon tekemään itsenäisesti. Oli päiviä, joiden jälkeen itkin onnesta ihan vain siksi, että olen tätä alaa päässyt opiskelemaan.

Kaikin puolin positiivisten kokemusten ja vahvistuneen ammatillisuuden jälkeen olikin hyvä aloittaa lyhyt jakso vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla. Jostain syystä en kuitenkaan samanlaista paloa siellä löytänyt, vaikka oppiminen ja tekeminen oli tälläkin kertaa erittäin antoisaa. Voi olla, että osastolla oli vain niin paljon surua, ahdistusta ja pelkoa, että se omaankin tunteeseen sitten vaikutti. Tälläkin kertaa pidin kuitenkin paljon vauvojen kanssa tehdystä hoitotyöstä. Erityisen mukavaa oli se, että yhden vuoron ajan sai aina keskittyä samoihin vauvoihin ja heidän perheisiinsä eikä tarvinnut poukkoilla sinne tänne. Lisäksi se tunne, kun haasteita ja vaikeuksia läpikäynyt vauva lopulta nukahtaa syliin ja nukkuu siinä tyytyväisenä, on erittäin palkitseva.

Kaikki on siis oikein hyvin. Nyt vain kerään taas tietoa luennoilta, projekteista, kirjoista ja orientoivasta harjoittelusta sekä simulaatioista, jotta voin joulukuussa suorittaa viimeisen sairaanhoitajavaiheeseen kuuluvan harjoittelujakson ja sen kautta sitten siirtyä tammikuussa kätilöpuolen opintoihin.

Ja hei, melkein jo unohdin kertoa, että nyt olen sitten ollut myös ensimmäisen kerran elvyttämässä ihan tositilanteessa. Tapaus sattui ihan tavallisena päivänä suuremmassa marketissa ostoksilla ollessa. Sairauskohtaus. Autettavana ollut henkilö pääsi kaikeksi onneksi hyvin pian ensihoitajien huomaan ja palasi tajuihinsakin. Aika hurjaa oli silti ja mietin vain, että onneksi on tullut taitoja harjoiteltua.

MELKOISIA MUUTOKSIA

En oikeasti ymmärrä mihin kaikki aika katoaa. Tuntuu, että vasta lopetin kevään työharjoittelujaksoni sairaalalla, mutta nyt yht'äkkiä onkin jo heinäkuu pitkällä. Toisaalta taas tuntuu, että harjoitteujakson päättymisestä on jo ikuisuus, koska niin paljon on taas kaikkea elämässä tapahtunut.

Päällimmäiseksi tunteeksi työharjoittelujaksosta jäi jollain tasolla helpotus siitä, että se viimein loppui. Hyviä hetkiä oli paljon ja todella kehityin huimasti, mutta samalla jakso oli kaikin puolin erittäin raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Aika pitkiä putkia tuli toisinaan työvuoroja tehtyä, jotta sain kaikki tarvittavat tunnit kasaan. Siihen päälle vielä perheemme rakas koira sairastui vakavasti ja jouduimme saattamaan sen viimeiselle matkalleen. Haimatulehdus. Tuntui jotenkin ironiselta, että vastaavia tapauksia siellä sairaalalla olin hoitamassa samaan aikaan. Tosin ainakin ymmärsin heti kuinka vakavasta asiasta on kyse, sillä kaikki ihmisetkään eivät siitä selviä. 

Heti seuraavana päivänä harjoittelujakson päättymisen jälkeen palasin myös takaisin vanhaan työhöni tarkoituksenani olla siellä vielä ainakin kesä ja mahdollisesti ensi kevääseen. Jotain olin kuitenkin kadottanut harjoitteluntäyteisen kevään aikana, sillä kaikki tuntui jollain tapaa hyvin mitäänsanomattomalta. Kaikki oli oikein hyvin, mutta sitten kuitenkaan ei ollut. Muutaman pienen sattuman kautta lopulta päädyinkin selaamaan avoimia työpaikkoja ja siitä alle kahden viikon kuluttua olin jo irtisanoutunut, käynyt suorittamassa LOVe -tentin ja siihen kuuluvat näytöt sekä aloittanut uudessa työssä. 

Tässä nyt sitten olen jokusen viikon verran tehnyt töitä Tampereen kaupungin listoilla kotihoidossa lähihoitajan sijaisena. En vieläkään ihan täysin ymmärrä sitä, että todella uskalsin tähän lähteä, mutta olen siitä kuitenkin äärettömän tyytyväinen. Olen totaalisesti yllättänyt ja ylittänyt itseni. Toimin ihan oikeana hoitajana ja saan tekemästäni työstä palkkaakin. Ja siihen nähden, että perehdytystä oli huiman yhden päivän verran, olen pärjännyt oikein hyvin ilman suurempaa panikointia. Työ on itsenäistä ja sillä on jotain merkitystä. 

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Vaikka asia ei sinällään opiskeluun liitykään, niin ajattelin vielä kertoa, että enää muutamiin kuukausiin en ole voinut määritellä itseäni sinkuksi. Sitäkään en ole laittanut millään tavoin pahakseni, johan sitä noin 2,5 vuoden ajan ehdin hengailemaan vain itseni kanssa.

Mutta niin... melkoisia muutoksia, etten sanoisi.

269 TUNTIA

Olen parhaillaan loppusuoralla tämän kevään viimeisessä työharjoittelussa, jota teen gastroenterologisella, eli mahan alueen vaivoihin erikoistuneella kirurgisella osastolla. Jäljellä on tämän päivän jälkeen enää 16 tuntia tämän harjoittelun 269 tunnista. Sitten alkaa kesäloma koulusta ja palaan jälleen kunnolla vanhaan tuttuun työpaikkaani, ainakin vielä toistaiseksi. Voi olla, että ensi kesänä saattaa jo veri vetää muualle, sillä mitä enemmän tätä hoitotyötä teen, sen vaikeampaa on enää kuvitella tekevänsä mitään muuta. 

269 tuntia ja seitsemän viikkoa. Se on aika paljon, mutta toisaalta myös niin vähän.  

En ole edes uskaltanut laskea, kuinka monta tuntia tulen vielä tekemään työharjoittelua tämän tutkinnon aikana, mutta aika hyvä määrä sitä on tiedossa. Jo nyt tämän harjoittelun jälkeen on takana 581 tuntia sekä 15 viikkoa ja se on vasta alkua. Heti syksystä tulee kahdeksan viikkoa lisää ja ensi kevätkin kuluu pitkälti taas sairaalan sinisissä. Ilman käytännön kokemusta kukaan ei ainakaan Suomessa sairaanhoitajaksi pääse valmistumaan ja toivon sen olevan myös tulevaisuudessakin niin. 

Nämä tunnit ovat nimittäin yksiä elämäni tärkeimmistä, niiden aikana olen kasvamassa ammattiini. Se kasvaminen kun ei oikeastaan tapahdu teoriaopetuksen myötä, ei sitten ollenkaan, vaan vasta käytännön kautta. Olen toki huomannut, että hyvästä teoriapohjasta on äärettömän paljon apua, mutta se on ennemminkin kuin hyvä lannoite kasvamassa olevalle kukalle. On hyvä, että harjoittelun aikana ei niin paljoa tarvitse käyttää aikaansa teorian sisäistämiseen, vaan pieni kertaaminen riittää. Siten jää enemmän energiaa itse tekemiselle ja kasvamiselle. 

Ja sitä energiaa todella tarvitsee, tämä kun on lopulta melko raskasta ja intensiivistä. Kun kaikkea tekee vasta ensimmäistä kertaa ja lähes kaikki on aivan uutta, voimia kuluu melkolailla. Harjoitteluviikot ovat aivan täysiä ja sairauspoissaolot on korvattava tunti tunnilta. Vapaapäiviä ei paljoa ole ja itse työn ohessa on vielä tehtävä harjoitteluun liittyviä koulutehtäviä. Sitä on työharjoittelun ajan ikään kuin jonkinlaisessa sairaalakuplassa. Paljon muuta ei mieleen mahdu ja harjoitteluun liittyvät tapahtumat tulevat usein uniinkin ennen kuin niihin tottuu. On raskasta olla koko ajan skarppina ja käydä läpi päivittäin uusia ensimmäisiä kertoja. Ja niitä on tämän jakson aikana tullut niin paljon!

Tämän 269 tunnin aikana olen muun muassa laittanut ensimmäistä kertaa oikealle ihmiselle nenämahaletkun, virtsatiekatetrin ja kanyloinut. Olen tyhjentänyt erilaisia, minulle uusia keräyspusseja (dreenit ym.) ja pistänyt lihakseen pistettävän injektion ensimmäistä kertaa käsivarteen. Olen sekoittanut suonensisäisesti annettavia antibiootteja ja muita lääkeaineita ja valmistellut infuusioletkustoja sekä hoitanut itse suonensisäisiä tiputuksia. Olen myös toteuttanut verensiirtoja. Olen poistanut hakasia ja tikkejä sekä vaihtanut sidoksia ja seurannut leikkaushaavojen kuntoa. Olen valmistellut potilaita leikkauksiin ja ohjannut heitä toimenpiteiden jälkeen. Olen laittanut suppoja peräsuoleen ja asettanut myös rektaaliputken paikoilleen. Olen poistanut dreenejä, erilaisia laittamiani letkuja, kanyyleita ja epiduraaliyhteyden sekä ottanut useampia näytteitä. Olen nähnyt erilaisia toimenpiteitä ja seurannut potilaiden kuntoa hyvin kokonaisvaltaisesti. Olen kirjannut tapahtumia potilastietojärjestelmään itsenäisesti ja ottanut vastuuta yksittäisistä potilaista ja heidän ohjaamisestaan. Olen soittanut ensimmäistä kertaa ikinä potilaan omaisille ja anestesialääkärille. Olen nähnyt niin monia asioita ensimmäistä kertaa, että niistä tulisi melkoisen pitkä lista.

269 tunnin aikana olen kehittynyt ja kasvanut kohti ammattiani niin äärettömän paljon. Helppoa se ei ole ollut, mutta kaiken vaivan arvoista kylläkin. Tilanteita ja tunteita on ollut niin monenlaisia ja elämää on taas päässyt pohtimaan aivan eri tavalla. On tullut hetkiä, jolloin joku pääsee kotiin toipuneena ja parantuen, hetkiä kun toinen saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas, hetkiä kun perheen kaikki suunnitelmat menevät sairastumisen myötä uusiksi, ja niitä hetkiä, jolloin joku poistuu kokonaan tästä maailmasta. 

Sairaalamaailmassa niin moni asia saa aivan uuden merkityksen. En esimerkiksi ole koskaan muulloin, kuin tämän 269 tunnin aikana, ollut niin äärettömän iloinen siitä, että jonkun ihmisen peräsuoli toimii ja että sieltä tulee ulos jotain.

Kyllä 269 tuntiin lopulta mahtuu paljon. 

TÄSTÄ KEVÄTLUKUKAUDESTA

Tämän meneillään olevan kevätlukukauden piti olla minulle aivan erilainen kuin mitä se nyt on. Joku ehkä muistaakin sen viime vuotisen kirjoituksen, jossa kerron tähän aikaan tänä vuonna olevani Norjassa. No, en siellä ole, mikä tuskin on keneltäkään jäänyt huomaamatta.

Mutkat matkassa kohti ulkomaan työharjoittelujaksoa alkoivat oikeastaan jo heti myöhemmin viime vuoden keväänä. Silloin sain tiedon, että mitä todennäköisemmin minulle ei saataisi järjestettyä työharjoittelupaikkaa Hedmarkin alueelta, jonne minun oli tarkoitus lähteä. Asia jäi kuitenkin vielä auki ja kun syksyllä opintoni taas jatkuivat, sainkin yllättäen tiedon, että pääsisin sittenkin ensimmäiseen hakukohteeseeni Tromsøn kaupunkiin aivan pohjoiseen Norjaan. Innostuin tästä kovasti ja kaiken muun opiskelukiireen keskellä tein opinto-ohjaajan kanssa suunnitelmat ulkomaanvaihtoon liittyvistä opinnoista ja järjestelin tarvittavat dokumentit ynnä muut eteenpäin. Siitä ei kuitenkaan mennyt kovinkaan kauaa, kun sain ilmoituksen, ettei työharjoitteluun pääseminen onnistu tälläkään kertaa.

Luonnollisesti olin tästä kovin harmistunut. En pelkästään siksi, että olin joutunut tekemään paljon turhaa työtä asian eteen, vaan myös siksi, että olin odottanut aikaa Norjassa kovasti. Syy siihen, että minua ei voitu mihinkään sairaalaan nyt Norjassa ottaa, oli ilmeisesti muutokset heidän omissa koulutuksissaan, jonka myötä norjalaisia opiskelijoita oli tekemässä omia harjoitteluitaan tänä vuonna tavallista suurempi määrä. Saatan yrittää lähteä uudemman kerran myöhemmin kätilövaiheen alettua, mutta en ole asiasta enää yhtään niin varma. Vaihtojakso on aina antoisa, mutta se tulee myös aika kalliiksi. Kun näissä opinnoissa ei vaihtojakson pituus saa olla kolmea kuukautta pitempi, sen ajan takia ei kannata irtisanoa asuntoa (jota jonotin puoli vuotta) täällä Suomessa. Vuokraa olisi siis maksettava kahdesta asunnosta ja siihen vielä kaikki muut kulut päälle matkustamisesta alkaen. Vaikka apurahaa hieman saisikin, niin säästöjä on lisäksi oltava jonkin verran käytettäväksi.

Lisäksi totesin, että kyllähän sitä pääsee niin sanotusti hieman helpommalla täällä Suomessa ollessa, kaikki on jotenkin melko valmiina jo. Rankkaan syyslukukauteen verrattuna tämä kevätlukukausi on tuntunut kohtuullisen helpolta. Ehkä ensimmäistä kertaa opintojen alkamisen jälkeen minulla on sellainen olo, että opiskelu ei suuremmin ole rajoittanut sosiaalista elämääni. Se on tuntunut aika mukavalta ja olen pystynyt jonkin verran ottamaan lisätöitäkin. Toki meillä edelleen on ihan riittävästi tekemistä, mutta tehtävien ja tenttien alle ei huku.

Opintoni lähestyvät jo kovaa vauhtia puoliväliä, saavuttanen sen ensi syksyn aikana. Jos olisin edelleen sairaanhoitajapuolella, niin alkuvuodesta olisin jo puolivälin ohittanut. Niin se aika vain menee. Olen muutenkin havahtunut siihen, että nämä keskivaiheen opinnot ovat hyvin harjoittelupainotteiset. Meillä on koko keväänä vain kaksi kurssia teoriaa. Kun nyt saan tämän hoitotieteen kurssin suoritettua, jäljellä ei tälle lukuvuodelle ole enää kuin vain kirurgisen hoitotyön harjoittelujakso, josta kirjoittelen sitten myöhemmin paremmin. Syksynkin harjoittelupaikat varattiin tällä viikolla ja niihin suuntaan heti elokuussa. Seuraavan kerran teoriaa on vasta lokakuussa ja tammikuussa alkaakin sitten kätilövaihe. Kaikkea jännää siis on edessä.

Voi myös olla, että vaihtojaksoni peruuntumisella saattoi olla suurempikin merkitys. Jos olisin Norjaan lähtenyt, olisin yrittänyt suorittaa tuon hoitotieteen kurssin jonkin toisen ryhmän kanssa ennen lähtöäni. Nyt olen kutenkin voinut olla oman ryhmäni mukana ja se on johtanut siihen, että minulla taitaa olla jo opinnäytetyöhön aihe valmiina ja myöskin kaveri, jonka kanssa sitä lähden tekemään. Tästäkin kirjoittelen ihan oma tekstinsä myöhemmin, sillä muuten tämä kirjoitus venyy aivan turhan pitkäksi.

Joka tapauksessa kaikki on tällä hetkellä opintojen suhteen oikein hyvin ja olen itse erittäin innoissani kaikesta. Tuntuu, että tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä. 

JÄLKIMAININGEISSA

Mielenterveyshoitotyön työharjoittelujaksoni päättyi viikko sitten ja ajattelin nyt kirjoitella muutamia ajatuksia siihen liittyen.

Luulen, että kyseinen harjoittelujakso taitaa jakaa opiskelijoita aika vahvasti kahteen eri leiriin. Toisille jakso tuntuu yhdentekevältä ja he miettivät mitä ihmettä siitä hyötyvät, toisten silmät taas avautuvat jollain jännällä tavalla ja heistä jakso tuntuu tärkeältä. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen porukkaan, minkä toki pystyi jo edellisestä tekstistäni päättelemään, mutta osa opiskelutovereistani on leiriytynyt myöskin tuolle toiselle puolelle.

En osaa sanoa mitä tarkalleen on omien ahaa-elämysteni ja mielenkiinnon heräämisen takana, ehkä se on monien asioiden summa. Olen toki jo lukiolaisena ollut erittäin kiinnostunut psykologiasta (se oli yksi ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamistani reaaliaineista) ja luonnollisesti psykologian aiheet liippaavat aika läheltä tätä hoitotyön osa-aluetta. Toisaalta olen ylipäätään kiinnostunut hyvin monista asioista ja mielenterveyshoitotyö on minusta erilaisuudessaan aika kiehtovaa. Jos jossain, niin juuri tällä osa-alueella ihmisen erityisyys ja kokoaisvaltaisen hoidon merkitys tulee hyvin vahvasti esiin.

Paljon on ollut merkitystä myös työharjoittelupaikallani, tutuksi tulleella osastolla, työkavereilla ja erityisesti ohjaajallani, jota parempaa en olisi oikein enää osannut toivoakaan. Mielestäni opiskelija-ohjaaja -suhteemme oli todella hyvä ja kävimme jakson aikana useita erittäin mielenkiintoisia keskusteluita. Koen olevani onnekas kun molemmissa työharjoitteluissani kohdalleni on osunut todella hyvä ohjaaja, tosin nyt rima on seuraavaa ajatellen jo aika korkealla. Tällä jaksolla ohjaajani osasi haastaa minua sopivasti eikä päästänyt liian helpolla. Hän kyseli perusteluita ja tenttasi lääkeaineita ja mitä nyt sitten katsoikaan hyödylliseksi. Häntä todella kiinnosti se, että minä opin ja se innosti myös itseäni paljon. Myös koko muu työyhteisö oli ystävällinen, auttavainen ja kohteli meitä opiskelijoita kunnioittavasti. Oli jopa vähän haikeaa lähteä kuukauden jälkeen pois, viihdyin sen verran hyvin. Huumorikin oli oivallista, eli siis tarpeeksi huonoa omaan makuuni.

Tärkein asia kuluneen harjoittelujakson aikana oli varmasti kuitenkin se, että sain kokea onnistumisen tunteita ja uskoni omaan tekemiseeni ja rooliini tulevana sairaanhoitajana ja kätilönä vahvistui entisestään. Jotenkin vain olen hyvä ihmisten kanssa, huomasin saman jo ensimmäisen harjoittelujakson aikana ja ainakin toistaiseksi myös ohjaajani ovat olleet asiasta samaa mieltä. Kaikkien kanssa ei toki voi aina synkata, mutta siitä huolimatta olen jotenkin saanut potilaat voitettua puolelleni. Toisen ihmisen luottamuksen saaminen on aika iso juttu ja sitä melkein vielä tässä kohtaa opintoja vähän säikähtää. Onneksi ohjaajani osasi rajata tilanteita niin, että en näin keskeneräisenä joutunut vielä niitä kaikista raskaimpia asioita yksin kohtaamaan. Osaston potilailla kuitenkin oli erittäin rankkoja tarinoita taustallaan, sellaisia, joita on vaikeaa käsitellä.

Suurin onnistumisentunteeni tuli kuitenkin aivan viimeisenä päivänä, jolloin yksi potilas antoi minulle ja opiskelukaverilleni meitä varten virkkaamansa ruusut. Häneen oli ollut hieman haastavampaa saada luotua vuorovaikutussuhdetta ja se oli vienyt kauan aikaa, mutta sitten lopulta kävikin näin. Liikutuin, mutta pystyin pitämään itseni kasassa kotiin asti. Siinä sitten itsekseni mietin, että mitähän kaikkea on vielä edessä. Kuinka järisyttävä kokemus mahtaakaan olla se ensimmäinen synnytys, johon pääsen opiskelijana joskus mukaan. Pystynköhän silloin pitämään liikutukseni kurissa?

Joka tapauksessa tulin taas varmemmaksi siitä, että oikealla tiellä tässä ollaan. Siitä ei ole epäilystäkään.

RAVISTELUA

Huomasin vasta, että en ole tammikuun aikana ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa tänne yhtään mitään. Se kertoo siitä, että kalenterini on ollut kohtalaisen täysi ja että elämässä on tapahtunut. Joulun jälkeen minulla on ollut menossa jonkinlainen supersosiaalinen kausi. Opiskelun ja työnteon keskellä on ollut paljon kaikenlaisia tapahtumia ja on tuntunut, että joka puolella on kaivattu seuraani. Sen vuoksi tammikuu olikin kiireinen, mutta harvinaisen mukava ollakseen omasta mielestäni yksi vuoden tylsimmistä kuukausista.

Neljäs lukukauteni lähti myös opiskelun suhteen käyntiin mukavasti, mikä oli ihan rohkaisevaa niiden loppuvuoden epäonnistumisten jälkeen. Joulutauon aikana luin erittäin hyvin äitiys- ja naisenhoitotyön tenttiin (siis siihen, jonka ohitse aikaisemmin nukuin) ja sainkin siitä sitten uusinnassa vitosen. Muita tenttejä ei koko tammikuussa ollutkaan vaan teemana on ollut alkuvuodesta lähtien vain mielenterveys- ja päihdehoitotyö, josta tentti oli vasta nyt helmikuun puolella. Sen lisäksi kävin helmikuun uusintatenttipäivänä tekemässä perioperatiivisen hoitotyön tentin ja lääkelaskun uudelleen. Enempää vitosia ei ole tiedossa, mutta jospa kuitenkin nyt kaikesta pääsisin läpi.

Aihepiiriltään mielenterveys- ja päihdehoitotyö ei ole ollut mitenkään kovin kevyttä opiskella. Meillä on ollut myös joitain psykiatrian iltaluentoja, jolloin koululla on saatettu viettää aikaa parhaimmillaan ihan koko päivä. Ja voin kertoa, että kun on suurimman osan päivästä käsitellyt esimerkiksi aihepiirejä itsetuhoisuus ja itsemurhat sekä psykoosit, niin ei ihan hirveästi ole ollut intoa enää tänne blogiin opiskelusta kirjoitella. On ollut pakko saada jotain kevyempää ajanvietettä vastapainoksi.

Lisäksi aloitin mielenterveys- ja päihdehoitotyön työharjoittelun nyt helmikuun alussa. En vielä kovin montaa työpäivää ole ehtinyt tehdä, mutta kokonaisuudessaan tämä opintojakso on hyvinkin ravisteleva ja niin erilainen. Salassapitovelvollisuuden vuoksi minun on oltava hyvin varovainen siitä, mitä tänne kirjoitan. En esimerkiksi voi täällä blogissa sen tarkemmin kertoa, missä ja millä osastolla teen työharjoitteluani, vaikka toki asiasta tietävä voikin sen jossain määrin päätellä.

Jotain pystyn kuitenkin yleisellä tasolla kertomaan. Ensinnäkin oma osastoni harjoittelupaikassa on erittäin rauhallinen eikä oman turvallisuuden puolesta ole mitään tarvetta pelätä, väkivallan uhkaa hoitajia kohtaan ei potilaiden puolelta juurikaan ole (toki silti kannamme hälyttimiä mukana). Ennemminkin huolena on se, mitä potilaat tekevät itselleen, osastolla kun suurin osa kärsii erittäin vaikeasta masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Myös persoonallisuushäiriöitä on monella. Yksi tärkeimmistä tehtävistä sairaanhoitajana onkin vain olla läsnä ja kohdata potilaita. Heidän kanssaan pyritään oikeasti olemaan ja auttamaan vaikeimmista hetkistä yli samalla kun sopivaa hoitomuotoa ja lääkkeitä etsitään.

Lähipiirissäni on paljon ihmetelty sitä, että miksi kätilöopiskelijan on tällainen harjoittelu suoritettava, synnytyssalihan on ihan eri juttu. Niinhän se todella on, mutta ihmiset ovat joka puolella ihmisiä ja heillä on aina oma elämänhistoriansa ja erilaisia sairauksia. Myös siellä synnytyssalissa ja muualla missä kätilöt työskentelevät. Masentuneita ihmisiä ja muista mielenterveysongelmista kärsiviä on ihan joka puolella. Vaikka osa ihmisistä tarvitseekin joskus hoitoa ihan osastolla, suurin osa heistä on aivan tavallisia tallaajia, jotka muutoin elävät aivan normaalia arkea. On lisäksi muistettava, että minusta on edelleen tulossa myös sairaanhoitaja ja mielenterveys- ja päihdehoitotyö on yksi hoitotyön osa-alue, johon jokaisen meistä on perehdyttävä. Oli töissä sitten missä osaamisalueella tahansa, ammattitaitoon kuuluu erilaisten ihmisten kohtaaminen ja mielenterveysongelmien tunnistaminen. Lisäksi kun miettii, kuinka yleistä esimerkiksi synnytyksen jälkeinen masennus on ja että synnyttänyt nainen voi sairastua myös lapsivuodepsykoosiin, niin jokainen varmasti ymmärtää kuinka tärkeästä jaksosta tässä on kyse.

Mielenterveys- ja päihdehoitotyön puolella ei ehkä tehdä niin näkyviä asioita, koska kliinisiä toimenpiteitä ei ole kuin vain murto-osa verrattuna muihin sairaalan osastoihin. Kuitenkin henkiä tälläkin osa-alueella pelastetaan, joskin vain eri tavalla. Lisäksi tämä opintojakso laittaa kyllä ihan toden teolla miettimään ja pohtimaan asioita, kuten eettisyyttä, ihmisyyttä ja ihan omaakin elämää. Opiskelijaa ravistellaan.